Olen yksinäinen susi, mutta lauman tarvitsen..

Istun yksin steissin alakerrassa Hesburgerissa. Odottelen junan lähtöä ja koska edellisestä ateriastani on kulunut jo hyvä tovi, päätän tilata kerrosatrian. Ah. Kun saan ateriani, suunnistan istumaan pöydän ääreen. Kaivan kirjani esiin ja alan lukea. Olo ei tunnu yhtään yksinäiseltä. Hetken luettuani alan seurata ympäristöäni. Rakastan tarkkailla ihmisiä ja mikäs sen parempi paikka toteuttaa tämä rakkaus kuin Helsingin rautatieasema.

Aloitan tarkkailun Hesburgerista, jossa parhaillani nautin ateriaani. Näen muutaman isomman kaverusporukan. He vaikuttavat iloisilta. Mikäs siinä, viikonloppu vasta puolessa välissä ja kaverit ympärillä. Tuskinpa heistä moni sillä hetkellä kaipaa enempää. Näkyy joukossa myös muutama pariskunta. Tuijottavat tosiaan rakastavaisina ja suun liikkeistä päätellen heillä on paljon kerrottavaa toisilleen. Toki joukossa on muutama yksin istuvakin. Minä mukaan lukien. On tyttö matkalaukkuineen. Menossa vai tulossa. Mitä ilmeisemmin molempia: tulossa jostakin, menossa jonnekin. On mies puhelimineen. Syö äkkiä megahampurilaisensa, hymyillen räpeltää puhelintaan ja lähtee. Sovittu tapaaminen? Katseeni siirtyy pois Hesburgerista. Näkyy paljon ihmisiä. Osa nousee ylös portaita asemalle ja toiset vastaavasti alas portaita metrolle. On helppo tunnistaa ihmiset, jotka ovat Helsingissä Tuskan takia (en tarkoita tunnetta tuska). Mihin sitä koira karvoistaan pääsisi. Ihmisillä on kiire. Silmiini osuu vanhempi pappa. Seuraan katseellani herraa. Hän kävelee Heaburgerin tiskille.

"Voi, onpa tuossa yksinäinen vanha mies!"

HETKINEN! Stop tykkänään. Mitä olin JUURI äsken ajatellut. Kelaan nauhuria taaksepäin ja kuulen omat sanani:
"Voi, onpa tuossa yksinäinen vanha mies!"
Miten niin yksinäinen? Juu'u, kyllä, hän on yksin. Aivan yksin. Mutta miten niin yksinäinen? Ehkä hänen armas Eeva-mummonsa päätti lähteä Stadin Marttakerhon pitsinnypläysyksikön vuotuisalle retkelle Valamoon munkkien pitsinnypläyskerhon ystävyysjuhlaan. Vanha Aatami-pappa sai oman vuotuisan vapaapäivänsä ja päätti lähteä käymään elämän keskuksessa, stessillä.

Vanhan miehen näkeminen ja omat ajatukseni saavat minut miettimään, mitäköhän ihmiset ajattelevat nähdessään minut kulkemassa yksin Helsingin loputtomia katuja? Olenko minä muiden mielestä yksinäinen, suuntaani etsivä teini? Vai olenko sittenkin nuori, vahva ja itsenäinen persoona, joka on riippumaton muista. Kuinka helposti ajattelemme nähdessämme ihmisen kulkevan ilman seuraa, että hän on yksinäinen. Se, että on yksin ei merkkaa automaattisesti yksinäisyyttä. Ehkä jotkut ihmiset viestittävät sanattomasti olemuksellaan: "Hei, olen yksin ja yksinäinen. Huomaa minut". Toiset ehkä lähettävät viboja:"Hei, olen yksin, mutta kuten huomaat, en yksinäinen".

Helposti seuratessa ihmisiä tajuaa, etteivät asiat aina ole niin yksinkertaisia. On helppo arvioida ihmisiä, kuvitella heidän elämän tarinansa ja suhtautumisensa elämään vain ulkoisen habituksen perusteella. Samalla saattaa onnistua näkemään itsensä muiden silmillä.